Luokka 1 - Helppo C  

1. Josefina Rosengård (VRL-05265) - Tigraine VH18-031-0286

"Tarina oli mukaansa tempaava ja tunnelma oli kohdallaan! Tämän kaksikon yhteinen matka on selvästi ollut vaiheikas, ja siitä sai aikaan kirjavan ja kutkuttavan hauskan tarinan." -Ponnie

Rakas (mutta hankala) hevoseni Granni,

Toivon, että ymmärrät, miksi olemme täällä. Tiedän, että sydämesi palaa ja roihuaa esteratsastukselle. Niin se on tehnyt aina; koskaan en nähnyt korviasi hörössä, ennen kuin pääsit varsana ensimmäistä kertaa koettamaan irtohypytyskujaa. Sinä olit niin totinen jo varsana, ethän edes pitänyt muiden ikäistesi seurasta, mutta puomeja ylittäessäsi sinä heräsit uudella tavalla eloon.

 

En siis koskaan yllättynyt, kun osoittauduit ratsuntaipaleesi alussakin innokkaaksi esteiden ylittäjäksi. Kaikki muu oli mielestäsi aina yhdentekevää. Sinua oli vaikea motivoida työntekoon silloin, kun treenien punainen lanka ei ollut "nopeammin ja korkeammalle".

 

Kun muistelen valmentajiemme meille auliisti jakelemia viisauksia, yksi teema nousee yli muiden. Valmentajasta toiseen ja kaikilla mahdollisilla kielillä minulle on hoettu:

"Du borde ha bättre koll på henne, Josefina."

"Contact and control, Josefina. Contact... and control."

"Okei, se ei ole kaikkein kuuliaisin hevonen ja meidän täytyy tehdä paljon töitä sen ratsastettavuuden parantamiseksi."

 

Ja niitä töitä on kyllä tehty. Me olemme käyneet sileänvalmennuksissa oikeastaan ahkerammin kuin olemme treenanneet leipälajiamme esteratsastusta. Olen antanut Grand Prix -tasoisen kouluratsastajan ratsastaa sinut läpi (ja maksanut siitä itseni kipeäksi). Olen pyytänyt apua taitavilta ystäviltäni, vanhemmiltani ja jopa ärsyttävän omahyväiseltä mutta valitettavasti minua meritoituneemmalta isoveljeltäni. Päätä on hakattu seinään, ovenkarmiin ja aidantolppaan, ja välillä epätoivon kuilu, jonka pohjalla olen istuskellut, on ollut niin syvä, ettei sen reunan takaa ole ylöspäin katsoessa enää pilkottanut taivas vaan ulkoavaruus.

 

Mutta periksi en ole antanut, ja siitä on merkkinä tämä hetki, johon kulminoituvat eräiden kammottavien estekisojen jälkeen tehty päätös ja sitä seuranneet toimet.

 

Niiden estekilpailuiden, joissa sinä purit kiinni kuolaimeen ja sulloit korvasi niin tiiviisti niskaan ettet kuullut edes yleisön kauhunkirkunaa (saati sitten minun apujani!), jälkeen minä päätin, että me ryhdymme totisesti harjoittelemaan kouluratsastusta. Jos se on kaiken ratsastuksen perusta, kuten aina sanotaan, me emme voi enää luistaa siitä.

 

Siispä, rakas hevoseni Granni: minä tiedän, ettet sinä ole sydämeltäsi tahi sielultasi kouluratsu - et rahtusen vertaa. Tänään me kuitenkin teemme jotakin ensimmäistä kertaa elämässämme. Toivon, että me molemmat löydämme itsestämme uuden puolen. Olen kiillottanut kannukseni ja helmikorvakoruni ja yrittänyt lahjoa sinut näyttämän happy athletelta. Kuule rukoukseni: älä häpäise minua tänään ja anna minulle syytä uskoa, että sinä olet sittenkin riittävän hyvin koulutettu ratsuhevonen suoriutuaksesi kouluohjelmasta, josta pääsevät läpi jopa jatkokurssilaiset tuntihevosillaan.

 

Parasta toivovin ja pahinta pelkäävin terveisin,

onneton ratsastajasi ja kaikesta huolimatta aina ylpeä omistajasi Josefina

​

2. Reita (VRL-02753) - Sand Pond

"Pond onkin minulle jo entuudestaan tuttu hevonen, mutta nyt pääsin kuulemaan tarkemmin siitä, miten Pond on päätynyt juuri sinun ratsuksesi. Tarina oli sydäntä lämmittävä ja jäin siihen koukkuun kuin novelliin. Olisin mielelläni lukenut vielä lisää tarinan loppuessa, joten jään innolla seuraamaan miten teidän tarinanne näiden kisojen jälkeen etenee!" - Ponnie

Aika mennä, Pond! Rapsuttelin hajamielisesti lainahevoseni niskaa sen satulassa istuessani, ja nyt jo harmittelin että tulin vuokranneeksi sen. Minulla piti olla elämäni hienoin kevät! Kisoja, valmentautumista, hevosia! Niin kuin olisin taas seitsemäntoistavuotias! Pondin piti olla minun harrastusvälineeni. Pitäähän miehellä hevonen olla, ja omaa hevostani rakastin, mutta Pondiin minun ei pitänyt kiintyä. Se ei ollut minun. Enää pari kuukautta ja joutuisin luopumaan siitä. Ja tässä oli käynyt juuri se, mitä olin eniten pelännyt. Olin rakastunut hevoseen, joka ei ole mun, ja jonka on pian palattava kotiinsa. 

 

Muistan kun näin Pondin ensimäisen kerran. Lähiratsastuskoulun eläköitynyt emäntä Riitta, minun ystäväni, osoitti sitä kiireisenä ja sanoi kovalla äänellään, että sinä Reita menet nyt tunnille ja testaat onko tuosta tuntihevoseksi. Minun valintani Pondin ratsastajaksi ei johtunut taidoista tai pitkästä asiakkuudesta: en ole mukana ratsastuskoulun toiminnassa. Se johtui siitä, että minulla taitaa olla parempi henki- ja tapaturmavakuutus kuin Riitalla. Niin minä kuitenkin tapasin Pondin: tavallisen ja tylsännäköisen hevosen, jossa ei ollut muuta poikkeuksellista kuin poikkeuksellisen ruma pään sivuprofiili. 

 

Aloin aina välillä ratsastaa tällä rumalla hevosella. Se ei ollut erityisen taitava, mutta sillä oli mukavaa mennä vaihtelun vuoksi. Oma hevoseni alkaa olla melkein kolmikymppinen, ja siitä oli totisesti aikaa kun sain viimeksi ratsastaa. Pondin kanssa huomasin taantuneeni. Oli vaikeaa hyväksyä, ettei epäonnistumisistaan voinutkaan enää syyttää hevostaan!

 

Aikaa kului. Tie Tähtiin -tarinacup oli alkamassa ja kateellisena seurailin muiden valmistautumista. Ei minun hevoseni enää jaksaisi, eikä lainahevostakaan ollut. Olin hirveän huonolla tuulella. Silloin äkäinen, teräväkielinen mutta hyväsydäminen Riitta komensi minut heti paikalla luokseen ratsastuskoululle. Hän työnsi tämän rumaprofiilisen hevosen kuluneen riimunarun käteeni, osoitti kuljetuskoppia ja sanoi, että hän sponsoroi minulle hevosen Tie Tähtiin -cupin ajaksi, ja sen ohella käyttäisin sitä niin kuin tahtoisin. Hän muisti kuitenkin äyskäistä, että maksaisin itse sitten karsinapaikan, jonka hän oli hevoseni kotitallilta Pondille varannut. Eniten olin ihmeissäni siitä, että miten Riitta oli saanut vaimoni suostuteltua tähän. Kotona minua odotti kuitenkin hymyilevä Maija, joka oli juonessa mukana. 

 

Aluksi tämä hevonen todella oli minulle vain urheiluväline. Hyppäsin antaumuksella vähät välittämättä sen jaloista tai muustakaan. Valmentauduin armotta. Mitä minä siitä, vaikka Pondista ei tulisi enää hevosta minun jälkeeni? Riittahan oli varmaan antanutkin sen minulle siksi, ettei se tainnut sittenkään sopia ratsastustunneille. Eihän kukaan olisi hyvää hevosta irrottanut tunneilta? Sitten koittivat kotitallimme Hukkasuon järjestämät kilpailut: Tie Tähtiin -cupin ensimmäinen osakilpailu. Esteluokassamme kakkossijalle ratsastettuani - ja menestyksestäni vielä täysin tietämättömänä - valahdin halaamaan tätä rumaa tammaa suorituksemme jälkeen sen sijaan, että olisin hillitysti vain taputtanut sitä. Painoin nenäni sen huonokuntoisiin harjajouhiin ja vilkaisin katsomossa pientä tytärtäni pitelevää vaimoani. Tajusin sillä hetkellä, että kun kevät koittaisi, sattuisi ihan hirveästi luopua Pondista. Minun Pondistani, iskän tytöstä. Mutta emme me Maijan kanssa jaksaisi tai pystyisi huolehtimaan kahdesta hevosesta kaiken muun ohella. 

 

Pudistelin päätäni. Nyt ei vielä murehdita kevättä! Mennään, Pond. Meillä on vielä tämä päivä, ja vielä monta päivää, enkä minä senkään jälkeen unohda niistä yhtäkään. Sinä olet maailman hienoin tamma. Nyt mennään näyttämään mallia poneille.

​

Luokka 2 - Helppo A

1. JP (VRL-01948) - Cefnmoor Gaelan

"Kerrassaan hellyyttävä tarina! Ainakin itse eläydyin tilanteeseen täysillä, kenenpä hirmusyöppö ei joskus olisi lähtenyt omille teilleen vetämään ruuan perässä. Toivottavasti saitte lopulta valokuvan muistoksi tästä kommelluksesta!" - Ponnie

Maaliskuussa osallistuimme kouluratsastuskilpailuihin Helmen tallilla. Saavuttuamme pitkän ajomatkan jälkeen perille kurkisti trailerin takaluukusta (taas) nälkäinen punaruunikko orini Gaelan. Gaelanilla on aina nälkä. Minulla puolestaan ei ole taas rahaa ostaa uutta takkia, kun nälkäinen Gaelan päätyy syömään taskuni, joten jätin oriin tallityttöni Annan käsiin ja juoksin kansliaan ilmoittamaan meidän saapuneen paikalle – olimme nimittäin myöhässä aikataulusta. Ilmoittautumisen jälkeen palasin takaisin trailerille, mutta Anna ja Gaelan olivat kadonneet. Huhuilin parivaljakon perään parkkipaikalla, kunnes kuulin Annan hätääntyneen huudon: ”täällä!”. Seurasin ääntä kisapaikan rehuvarastoon, jonne Gaelan oli väkivoimin kiskonut itsensä suitsissa roikkuvasta Annasta piittaamatta. Gaelan oli syönyt varmaan kaiken heinän, minkä se oli äkkiseltään löytänyt. ”Paha poni!” huusimme yhteen ääneen Annan kanssa vetäessämme rotevaa oria pois rehuvarastosta. Meillä ei ollut paljon aikaa, joten minä ponnistin suoraan satulaan tallipihalla ja ravasin verryttelyalueelle, jossa emme lopulta ehtineet edes montaa kierrosta ratsastaa ennen suorituksemme alkua. Ratamme sujui hieman hidastempoisesti, mutta teknisesti ihan tyydyttävästi. Radan jälkeen, kun riisuimme Gaelania varusteistaan, saapui paikalle kisojen valokuvaaja. Hän halusi näyttää radastamme otettuja kuvia, jos olisimme kiinnostuneita ostamaan niitä. Kuvat olivat toki hienoja, mutta en voinut olla huomaamatta, että ensimmäisessä kuvassa Gaelan maiskuttelee suussaan vielä muutamaa heinänkortta.

 

Luokka 3 - Vaativa B 

1. Cyanide (VRL-10601) - Riemer Ghost VH13-040-0363

"Voi Rigo minkä teit! Pitkän kisapäivän päätteeksi ei jaksaisi alkaa vääntämään kaviota tällaisista perusasioista. Onneksi ori taisi tajuta lopulta, että mitä enemmän aikaa lastausrampilla kuluu, sitä vähemmän aikaa jää syödä tarjolla olevia heiniä!" - Ponnie

" Hyvinhän se meni! " Nida hihkaisi taluttaessani höyryävää oria kohti traileria. Friisiläinen oli käyttäytynytkin jälleen hienosti koko päivän ja kävelinkin tottuneesti lastausramppia kohden, mutta Rigo laittoi jarrut pohjaan.
" Tule nyt, siellä on heinätkin valmiina! " tuhahdin ja nyin riimunarusta. " Ottakaa vaan uudestaan ihan voltin kautta. " Nida ohjeisti, mutta ori ei liikkunut edes poispäin trailerista. 
" Ei ole todellista... " mutisin pää punaisena, viereisillä paikoilla trailereitaan valmistelevien hevosihmisten tuijottaessa. Lastausongelmat tuppasivat aina herättämään huomiota. Miksi juuri nyt? Rigo oli aina kävellyt traileriin ensimmäisellä yrityksellä.
Loppujen lopuksi saimme kuitenkin orin työnnettyä traileriin. " Äkkiä luukku kiinni, saa vielä päähänsä nöyryyttää lisää peruuttamalla ulos! " hoputinkin sitoessani orin kiinni etupuomiin. Ei friisiläistä kuitenkaan onnekseni näyttänyt enää kiinnostavan muu kuin tarjolla oleva heinä.
" Toivottavasti tästä ei tule tapaa..."  

​

Luokka 4 - Grand Prix

1. Viixi (VRL-13923) - Selina v.d. Romilly VH19-011-0013

"Tarina oli älyttömän kekseliäs ja hyvin koostettu. Kasvoillani oli typerä hymy tarinaa lukiessani, eikä suotta - olihan tämä nyt aivan huikea tilanne! Vahinkoja sattuu, ja onneksi saitte Selinan ehjänä takaisin. Toivottavasti tuomari oli osannut laittaa tamman suitsiin oikean värisen ruusukkeen, jos ei niin siinä tapauksessa laitan sen postissa tulemaan oikeaan osoitteeseen!" - Ponnie

Kilpailualueella oli kova melu hypätessäni alas Selinan selästä. "Huhhuh, menipäs hyvin", kehuin suoritustamme kisahoitajalleni Suville, joka nosti jo jalustimia ylös ja puki paksua villaloimea Selinan päälle. Olin hengästynyt ja nälissäni, päivän aamupala oli tainnut kiireen keskellä jäädä kokonaan nauttimatta. Jätän Selinan Suvin osaaviin käsiin kävelemään ja lähden itse pyörähtämään tallin kanttiinissa, jossa tallin isäntä Kari tarjoilee minulle iloisena jos jonkinlaista suuhunpantavaa. Makkara ja lämmin mehu tosiaan maistuvat hyvältä tässä nälässä. 

 

Saatuani mahani vihdoin täyteen peräti kolmella makkaralla ja muutamalla mukillisella mehua, on aika palata katsomaan miten Selinalla menee. Kävelen rennosti Suvin luokse, mutta jokin näyttää olevan vinossa. Suvi kiinnittää katseensa minuun järkyttyneenä. "Mitä nyt? Missä Selina on?" kysyn huolestuneena. "M-miten sä oot siinä.. Mä luulin että sä hait Selinan just äsken...", Suvi sanoo itku kurkussa ja tähystää ympäristöään toivoen paikantavansa hevosen. "Miten niin hain Selinan jo?" kysyn järkyttyneenä itsekin. "Joku sanoi että menee vielä kunniakierrokselle ja annoin Selinan sen mukaan. Anteeks mä oon pahoillani oli niin paljon muuta en huomannu...", Suvi selittää lievässä paniikissa. Miten kisahoitajani on antanut kallisarvoisen hevoseni jollekin toiselle!? Lähdemme yhteistuumin puolijuoksua kohti maneesia, jossa kunniakierros toivottavasti olisi edelleen käynnissä.

 

Rysähdämme sisään maneesin ovesta kaikkien järjestyssääntöjen vastaisesti viheltämättä tai muuten kuikuilematta. Meihin kiinnittyy heti muutama paheksuva katse, mutta ne sivuuntuvat nopeasti, kun ryntäämme katsomon laitaan paikallistamaan Selinaa. Äkkiä Suvin suusta kuuluu huuto "tuolla", ja näemme Selinan laukkaamassa nätisti rusetit suitsissaan tuntematon nainen selässään. Ratsukon laukatessa ohitsemme emme voi olla huomaamatta ratsastajan kalmankalpeita kasvoja ja järkyttynyttä ilmettä, ilmeisesti hän on itsekin huomannut olevansa väärän ratsun selässä. Kunniakierros päättyy nopeasti ja kävelemme Suvin kanssa vastaanottamaan tätä tuntematonta naista, jonka hallussa Selinamme on. Nainen tunnistaa Suvin heti ja tulee luoksemme kädet täristen. "Onks tää hevonen teidän?" hän kysyy pahoitteleva ilme kasvoillaan. Otan Selinan ohjat käsiini ja nainen ryhtyy pahoittelemaan tilannetta, hän ei ollut kiireessä huomannut ottavansa väärää rautiasta tammaa. En itse tälläisestä sen enempää numeroa tahdo tehdä, onhan hevonen kuitenkin kunnossa ja tapaus oli selvä vahinko, joten teemme nopeasti sovinnon ja kaikki päättyy lopulta hyvin. Olipahan reissu!

​

2. Cyanide (VRL-10601) - Ardiente I VH19-033-0006

"Siinä on varmasti ollut verkka-alueella ihmettelemistä, kun paikalle on tanner tömisten rynnännyt upea andalusialainen. Onneksi tilanne meni äkkiä ohi ja pahimmilta traumoilta vältyttiin. Toivottavasti kisahoitajasi uskaltaa vielä lähteä mukaan kisamatkoille saamansa läksytyksen jälkeen." - Ponnie
" Käyn hakemassa jotain purtavaa! " tokaisin kisahoitajaksi mukaan tulleelle Selinalle, ja kytkin orin kiinni traileriin. " Ota siltä suitset hetkeksi ainakin pois. " huikkasin ja painelin sitten kohti kanttiinia. Mukaan valikoituikin sämpylä - tai oikeastaan useampi. Ajattelin viedä koko kisaporukalle ruuat, niin ei tarvitsisi muiden juosta kanttiinissa.
" Täällä olisi purtavaa muillekin! " huikkasinkin pian astellessani takaisin trailerille. Hiljaista. Kurkkasin koppiin sisään vain nähdäkseni toisen kisaratsuista tyytyväisenä jauhamassa heiniä. Voikkoa oriani ja kisahoitajaamme ei näkynyt missään.
" Selina? " huhuilin ja kävelin traileririvistön lomassa. Mihin ihmeeseen kaksikko olisi voinut edes lähteä? Samassa silmäni iskeytyivät jäähdyttelyalueella laukkaavaan voikkoon hevoseen, jolla ei ollut ratsastajaa kyydissä. Eihän se vaan ollut oma ratsuni... Kauhistuneena hylkäsin sämpylät välittömästi ja lähdin juoksemaan näkemääni kohti.
Päästessäni paikalle jouduin toteamaan pelkoni osuneen oikeaan. Ardiente laukkasi pitkin jäähdyttelykenttää hermostuneiden ratsukoiden seassa Selinan epätoivoisesti tavoitellessa oria muutaman muun kanssa. Juuri kun sain itseni kentän puolelle, andalusialainen saatiin kuitenkin vihdoin kiinni minulle tuntemattoman miehen toimesta. 
" Se pääsi jotenkin irti trailerista kun olin pesemässä kuolaimia... Anteeksi. En kerennyt saamaan sitä kiinni kun se juoksi jo tänne... " Selina ryhtyi selittämään hengästyneenä välittömästi minut huomatessaan. Kiitin kiinniottajaa ja otin orin riimunarun omiin käsiini. Tämä kisahoitaja saisi kyllä kunnon läksytyksen tilanteen vaarallisuudesta, hevosen kiinni sitomisesta ja valvomisesta, kunhan hevonen saataisiin ensin turvallisesti traileriin takaisin. Eihän tällaista pitäisi edes päästä tapahtumaan.